Peloista

Inspiraation ja tekemisen puutteessa keksin kirjoittaa blogiin jotain, mitä kukaan ei tule arvostamaan, ja josta kukaan ei todellakaan tule tykkäämään, vähiten varmaan minä itse. Jos siltä tuntuu, tämä postaus saattaa kadota netistä yhtä nopeasti kuin se on sinne ilmaantunutkin. Ainoa toiveeni on se, ettette tuomitsisi tai tekisi näistä kärpäsistä härkäsiä.

Viime aikoina oon siirtänyt blogin päivittämistä vain sen takia, että ei ole ollut mitään julkisesti jaettavaa. Julkisesti nimen omaan. Päätin tehdä sen tänään, kun en keksi parempaakaan ajanvietettä yksinäisenä perjantai-iltana.

1. Janoan läheisyyttä ja jotakuta, joka tahtoo vain minut. Janoan rakkautta, mutta samalla pelkään sitä lähes kuollakseni. Pelkään, etten ansaitse rakkautta, ja ennen pitkää ne, jotka välittävät tai sanovat välittävänsä tajuavat sen ja katoavat. En usko, että minua hyväksytään omana itsenäni, vaikka loppujen lopuksi sitä rakastutaan ihmiseen eikä siihen, mitä tämä esittää olevansa. Pelkään, että rakkaus on myytti, ihmisille syötettyä propagandaa.
2. Pelkään toisia ihmisiä. Nykyään teini-ikäisten trendi on julmuus, ja sitä lähes vaaditaan ollakseen laajasti suosittu ja hauska. Suosiolla ei sinänsä ole minulle juurikaan merkitystä. Kärsin sosiaalisesta fobiasta, ainakin joillakin tasoilla. Sosiaalisuus itsessään on siis minulle sanoinkuvaamaton kamppailu - en omista minkäänlaisia sosiaalisia taitoja, varsinkaan uusien ihmisten lähettyvillä. Oletan jokaisen minulle puhuvan tai edes minua kohti vilkaisevan analysoivan vikojani. Joskus jopa väistelen katsekontaktia ja esitän kuuroa aivojeni samalla paahtaen kuumeisesti etsien edes yhtä oikeaa sanaa. En välitä minulle tuntemattomien ihmisten mielipiteistä, mutta haluan silti heidän pitävän minusta ja janoavan seuraani. Ylianalysoin jokaista liikettäni, ja kun minulle puhutaan, jäädyn ja aivoni tyhjenevät yhtäkkisesti. Useimmille vaikutan välinpitämättömältä ja ylimieliseltä - siltä, etten vain viitsi vajota pahaisten maallikkojen tasolle ja jutella.
3. Esitelmien pitäminen. Seiskaluokalla meidän piti pitää esitelmä opettajan antamasta aiheesta. Sain aiheekseni YK:n ja tein loistavan esitelmän, täynnä kiinnostavia faktoja ja ex-poliitikko isoisäni kertomia sisäpiirin nippelitietoja. Astuin luokan eteen, otin paperin käteeni ja - tyhjää. Aivoni löivät tyhjää, ja raakuin yhtäkkiä kuivuneella kurkkuäänellä sanoja muistiinpanolapustani. Opettajan kommentti oli, että enemmän tietoa olisi tarvinnut, ja jätin parantamisen varaa. Kehitin tästä uuden pelon. Nykyään se, että minun pitäisi astua luokan eteen ja esittää oikeita faktoja, olla rento ja säteillä, muistaa mitä pitää sanoa ja milloin, on sula mahdottomuus. Ainoa tapa minulle on itseni eteen pakottaminen, käsien tärinä, aivojen tyhjäkäynti, totaalinen jäätyminen, kurkun kuivaminen, heikotus ja kyynelten nieleskely. Enkä tiedä miten kyseisestä "fobiasta" pääsisi eroon.
4. Jollakin asteella pelkään sitoutumista. Jos alkaisin seurustella, toinen osapuoli kuitenkin kyllästyisi ennen pitkää tai tahtoisi edetä suuntaan, johon en olisi valmis tai josta en olisi samaa mieltä. Olen nähnyt lukemattomia suhteita, jotka päättyivät, ja jotkut erittäin rumasti. Itseni tuntien keskityn negatiivisiin asioihin ja sivuutan isovanhempani, jotka ovat olleet yhdessä yli 50 vuotta. 
5. Pelkään hylätyksi tulemista. Minua ei haittaa se, että hiukseni, vaatteeni tai ulkomuotoni pistää silmään ihmismassasta, tai se, että vietän hyppytunteja yksin koulussa olevassa piilopaikassani. Ei. Pelkään sitä, että ihmiset, joihin olen onnistunut kehittämään mitä luultavimmin molemminpuolisia tunnesiteitä, katoavat joko omasta valinnastaan tai ilman valinnanvaraa. Minulla on aina sellainen olo, että minun on pakko todistaa ystävilleni jotain, todistaa että olen heidän ajatustensa arvoinen. En tiedä, saattaa olla, että tämä päteekin joihinkin, tai olen vain vainoharhainen. Tiedän, etten ole kenellekkään kaikkein paras, en, vaikka niin minulle sanottaisiin, vaikka he niin itsekin luulisivat. On joku, jonka kanssa nauretaan enemmän, jaetaan kokemuksia, salaisuuksia, ajatuksia ja mielipiteitä enemmän, eletään enemmän ja halutaan elää enemmän. En syytä siitä ketään, mutta pelkään sitä, että minusta tulee tarpeeton, tai jopa este.
6. Tulevaisuus. Pelkään sitä järjettömästi. Minua kohtaan on aina ollut korkeita odotuksia - saan loistavan päästötodistuksen yläasteelta, kirjoitan tuhat laudaturia, pääsen yliopistoon ja valmistun ammattiin, jolla tienaan hyvin ja turvaan perheeni elämän moneksi sukupolveksi. Se fiksuksi tytöksi kutsuminen, joka tuntui ennen kehumiselta, on hitaasti muuttunut paineeksi, ja tuntuu siltä, että en riitä omana itsenäni, että koko ajan on työskenneltävä ansaitakseen minuun luottavien ihmisten kunnioitus. Ysiluokkaan asti jotenkin vain alistuin kohtalooni, panostin kouluun ja tähtäsin peruskoulun loppuun, siihen oletettuun vapauteen. Ysin aikana, kun aloin vastustamaan oletuksia, en tiennytkään, millä paikata ennen niin selvältä tuntuneet suunnitelmat. En usko taitojeni riittävän mihinkään, minkä tunnen kutsumuksekseni, ja niinpä tunnen olevani jonkinasteisella tuuliajolla, täysin tiedottomana siitä, mitä lukion jälkeen tai edes ensi syksyyn mennessä tapahtuu.
7. Pelkään sitä, että lähden tästä maailmasta jättämättä minkäälaista jälkeä - edes omaan kotikaupunkiini.Yksi ihmiselämä on kuin vihellys autiolla saarella, keskellä Karibianmeren myrskyjä. Lyhyt, hiljainen, ja pian unohdettu. Julkkiksetkin muistetaan vain seuraavan puolen vuosisadan ajan. Haluaisin tehdä jotain, joka muistettaisiin sen ainutlaatuisuudesta. Jättää jälkeni alati kuluvaan maaperään. Haluaisin, että kotikapupunkini olisi ylpeä siitä, että kasvoin siellä.
8. Pelkään salaisuuksieni paljastumista. Jos päiväkirjani jokainen ajatus tulisi julki, kukaan ei katsoisi minua samalla tavalla. Jotkut säälivästi, jotkut viha silmissä leiskuen, jotkut syvästi hämmentyneinä. En kaipaa sellaista huomiota. Kaikilla meillä on asioita, joita emme halua jakaa kenenkään kanssa, emme edes niiden, joihin luotamme. En tahdo loukata ketään sillä, toivon että se ymmärretään. Silti utelen toisilta ihmisiltä heidän huoliaan. Joku päivä se saattaa kääntyä minua vastaan.
9. Riitely on pelottavaa. Varsinkin, jos kaksi minulle tärkeää ihmistä riitelevät. Ahdistun, tunnen olevani vastuussa tai että minun odotetaan selvittävän asiat. Jos ystäväporukka ympärilläni hajoaa eri piireihin, ja kaikissa on minulle tärkeitä ihmisiä, pelkään, että jos vietän aikaa yhden kanssa, toinen ei halua enää olla ystäväni. Ahdistun, koska olen nähnyt, mihin riidat voivat johtaa. En osaa reagoida ystävieni riidellessä. Saatan olla itsekäs ajatellessani enemmän omaa asemaani kuin ystävieni välistä konfliktia, mutta joudun paniikkiin. Inhoan draamaa ja juonittelua, mutta en itsekään ole aina vältellyt sitä tarpeeksi.
10. Pelkään, etten elä. Että elämä lipuu ohitseni, että istun sisällä kunnes päiväni ovat luetut. Etten saavuta yhtäkään tavoitettani tai unelmaani. En matkusta minnekkään, en kerää muistoja, joista voi nauttia vielä jälkeenpäin. En ole elämäni lopun koittaessa se ihminen, joksi olen itseni aina kuvitellut. En läpäise esteitä, kaada muureja, murra lukkoja. Voita pelkojani.
11. Pelkään, että minua ei oteta vakavasti. Itseni nolaaminen on omasta mielestäni vain hauskaa - eilen löin pääni lamppuun viettäessäni iltaa ystävien kanssa Coffee Housessa, ja nauroin mukana. Liukastun koulun pihalla, enkä luiki pois punastellen, vaan nousen pystyyn hymyillen enkä huomioi toisten pilkkaa. Mielestäni se on hyvä taito. Itselleen nauraminen. Mutta se, ettei minun sanaani uskottaisi ollessani vakavissani, on yksi kauhukuvistani. Esimerkkinä: "Masennus on muotia." Tällä hetkellä jokainen nettisivu pursuaa kuvia ja tekstejä ihmisiltä, joiden "elämä on loputonta taistelua". Masentuneisuudesta ja keksitystä tai liioitellusta pahasta olosta on tullut tapa hakea huomioita tai ilmaista niin sanottua syvällisyyttä; näytetään, että iloisen pinnan alla ei aina paistakkaan aurinko. Se, että on joskus huonoja päiviä, on pelkästään inhimillistä, mutta nykyään kaikesta tehdään niin iso juttu. Ne, jotka tuntevat oikeaa ahdistusta joka päivä, lasketaan mukaan tähän alati kasvavaan sakkiin. "Yeah I'm smiling but inside I'm dying" olisi ennen voinut kertoa todellisesta ahdingosta, mutta siitä on tehty klisee, sanonta, jota käytetään kuvaamaan huonoa hiuspäivää. Tiedän, että asenteeni ihmiskuntaa kohtaan on melko kyyninen enkä välttämättä tiedä joidenkin kohdalla koko tarinaa, mutta yleinen huomionhaku on niin järkyttävän väärin.

Anteeksi, tää teksti on varmaan tosi masentava. Tuli vaan sellainen fiilis, että haluan olla avoin ja rehellinen. Pelkojen ei pitäisi olla tabuja tai häpeäpilkkuja ihmisessä; mun mielestä se, että puhuu peloistaan ja tunnustaa ne on loistavaa ja kypsää, ilmaisee jopa jonkin asteista älykkyyttä.

Is that your plan, to do what you can?

See what comes, see if you run..

Peace ☺ut.