tämän jaan facebookiin

olen pohtinut sitä, miksi kirjoitusteni sävy on niin apologeettinen, ja tullut siihen tulokseen, etten koe itseäni sillä tavalla kiinostavaksi. nyt kuitenkin tulin siihen tulokseen, että tämä on minun pikku paikkani, johon kirjoitan mitä huvittaa, eikä kukaan tule tänne ja lue näitä juttuja tylsistyäkseen. tai siis, on epäuskottavaa, että ihminen jatkaisi lukemista jos olisi tylsyyskuoleman partaalla. vau. reflektointia.

Sanni ja Laura tekevät keittiössä vohveleita ja soittavat Michael Jacksonia.

olen tutkinut, kuinka moni ihminen huomaisi uuden postauksen ilman facebookiin jakamista. kirjoitin kaksi uutta tekstiä edellisen facebook-jaon ja tämän välillä. toinen tavoitti kolme ihmistä, toinen viisi. mielestäni tämä on huvittavaa.
en tykkää jakaa omia juttujani facebookiin, siitä tulee niin itserakas olo. silti jaan. varmaan. ainakin välillä. enkä tiedä syytä. tai ehkä siinä on jokin itse luomisen ylpeys. tai jotain.

vaihdoin lakanat. se oli erittäin hyvä päätös.
myönnän. tuo oli tylsää.
mutta oletko huomannut, kuinka elämänlaatu graduaalisesti laskee, mitä kauemmin nukut samoissa lakanoissa? ja saa valtavan buustin, kun vaihdat uudet tilalle? (tai sitten tarvitsen elämääni hiukan lisää virikkeitä. en kyllä kykenisi sellaiseen.)

Kahleenkantajan ensiesitykseen on viisitoista päivää. minua kuumottaa, kun pitää laulaa.

teen elämänkatsomustiedon kurssia varten pientä esitystä Susie Salmonin maailmankuvasta. voi että, kuinka ihana kirja tämä onkaan. ja kamala. suosittelen.

välipalaksi lettuja (koska vohvelirautaa ei löytynyt). päivälliseksi itse täytetty patonki.

rakastan näiden ihmisten ääniä.