tandararei

Ei ole mitään tähdellistä asiaa, mutta blogifiilis iski ja nyt näpyttelen.
Eihän kaiken mitä sanoo tarvitsekaan aina olla niin mahtipontista
tai tärkeää
tai edes kovin kiinnostavaa.
Minä olen yleensä hiljaa, koska en keksi mitään mielestäni
muita kiinnostavaa sanottavaa.
Tai sitten en vain halua puhua.
Jos se pääasia onkin se, että sen uskaltaa sanoa,
senkin uhalla ettei kaikkia kiinnosta.

Eka jakso on lukion seniorivuotta lusittu, jees.
Koeviikolla en lukenut juuri mitään, tai no ollenkaan.
Silti filosofiasta 9 ja elämänkatsomustiedosta 10.
Machoa.
Toka jakso alkoi ja toi mukanaan kaksi filosofiankurssia,
joita tarvitsen,
matematiikkaa, jossa hiketän,
englantia, jonka osaisin silmät kiinni ja siksi tylsistyn,
ja paras kaikista:
teatteriproduktio
täynnä loistavia persoonia.

Syysiltojen pimeys ja tähtitaivas olivat tervetulleita.
Olen monena iltana tuijottanut ikkunasta ulos,
kaivannut kuuta,
tai kenties kuuhun.
Kerran näin sillä kasvot, se hymyili seesteisesti kaukaisuuteen.
Kynttilä- ja villapaita- sekä -sukkasää.
Olen elementissäni.
Pimeyden mystisyys ja salaisuudet lumoavat mieleni.
Uppoan kuvitelmamaailmaani yhä useammin.

Todellisuus ei viehätä minua.
Haluan astua mielikuvitukseeni
piirtämällä,
maalaamalla,
kuuntelemalla kaunista,
pehmeää kitaramusiikkia,
kuten tämä tässä.

Over and out.