jes tas

oman elämän oltua seisahtuneessa tilassa reilut kolme kuukautta, on helppoa dissosioida se eteenpäin kulkevan ajan konseptista. on kummallisen ristiriitaista, kuinka samanaikaisesti muistan, millaista se oli täysipäiväisenä lukiolaisena, mutta olen myös unohtanut, minkälaista on elää reilusti sosiaalisempaa elämää kuin nykyään. hetkinä, jolloin en muistuta ajatusjunanratojani siitä, mitä oli ennen tätä välitilaa, ne suistuvat helposti hämmentävään "tällaista se on kai ollut aina" -mielentilaan. jokseenkin epäilen hieman kykyäni sopeutua takaisin sellaiseen alituiseen toisten ihmisten näkemiseen mukauduttuani semierakon rooliin näin helposti. mutta pidän ihmisistä(ni) yhtä paljon kuin ennenkin.

hurjistuttavan pian pysähtynyt aikakausi loppuu. on tavallaan helpottavaa, tavallaan kamalan pelottavaa, kuinka nopeasti asiat alkavat tapahtua, lähtien ylihuomisen lakkiaisharjoituksista.
yo-juhlat; muutto; pääsykokeet; kaistale lomaa, jonka aikana tulisi maksimoida ihmisten kanssa olo, kun ei heinäkuussa tai valtaosassa elokuuta voi sitä tehdä (teen parhaani); the matka; epävarmuuden aikakausi. vaikka olenkin tuntenut oman (valtaisan) osani negatiivisia fiiliksiä lukiota ja aikaani siellä kohtaan, tarjosi se myös hyviä ja arvokkaita asioita. lukiovuodet olivat myös elämäni viimeiset turvallisuuden tunnetta kantavat, "lapsena" tai huollettavana eletyt vuodet.

en todellakaan tiedä, mitä tästä tulee.

onneksi kaikkea ei kai tarvitse tehdä/hoitaa/ymmärtää/keksiä/suorittaa/kokea täysin yksin. eikä yhdessä. kunhan ne tulevat tehdyiksi/hoidetuiksi/ymmärretyiksi/keksityiksi/suoritetuiksi/koetuiksi aikanaan.

mulla oli jokin tosi hieno lause päässä vielä kun päätin avata bloggerin mutta se haihtui sillä hetkellä kun avasin bloggerin.

nyt palaan vielä hetkeksi tähän stressittömään/stressiin turtuneeseen huolettomuus-/ahdistuslimboon. ja pakkaamaan.