etsimällä etsin magiaa

yli kuukausi on vierähtänyt siitä, kun viimeksi taas päivittelin.

tänään tuli semmoinen pakottava tarve kirjoittaa, ääh, luovuuden eruptio,

jonka annoin vasta näin iltamyöhään vallata kehoni.

tänään pohdin, että jos kerran olen taikaolento, kuuluisi jokaisesta päivästä löytyä jotain maagista.

siispä tämän viikon saldo:

• maanantaina heräsin todella myöhään, pyöräilin kaikessa rauhassa, tajusin kuinka pakkoliikkeet oikeasti helpottaa oloa ja kotimatkalla eksyin tanelinrannan lumisille lenkkipoluille etsiessäni oikotietä

• tiistaina pidettiin tuulian kanssa loistava puhe lumiukkojen oivallisuudesta englannintunnilla ja inspiroiduin kuvaamataidossa. sain äidiltä liettuan-tuliaiseksi maailman ihanimmat, kissakuvioiset villasukat

• keskiviikkoa piristi vilpitön ja odottamaton kehu näyttelijäntaidoistani ja yllätyssynttäreitä varten sankarin siskon kanssa shoppailu

• torstaina englanninopettaja yllätti päivittelemällä englannin kielen osaamistani ja kyseli niiden lähdettä. isot lumihiutaleet pyryttivät ja ostin synttärilahjan torilla toiveikkaana istuvalta mummopariskunnalta, sää oli maaginen ja sukelsin illaksi ja yöksi paper kitesin levyyn, jonka olin tuulialta lainannut

• perjantain itsenäisyyspäivä oli täydellinen kaikessa idyllisyydessään ja ympäröivä luonto edusti kaikkea mitä siinä talvisin rakastan. kynttilät paloivat ja nicolas cagen näyttelijänsuoritus oli riipaiseva enkelten kaupungissa (myös lainattu tuulialta). olin todella ylpeä käsin koristelemastani syntymäpäiväkortista. syvennyin intialaiseen musiikkiin ja sille tielle jäin

• eilen sain sukeltaa kahdeksi tunniksi ekohamletin roolihahmooni torikeskuksen vilinässä ja suoltaa sieluni sopukoista ympäristösuojelupuheita promoten esityksientäyteistä ensi viikonloppua. maagisin oli kuitenkin ihanan tuulian ilme, kun odottamaton paljon onnea vaan-laulu kajahti ilmoille hänen saapuessaan kotiin. kaisa tuli vielä yöksi ja makoilimme sängyllä nauraen ja puhuen pikkuisen vakavia. aika riensi vahingossa neljään, ennen kuin keksimme ummistaa silmämme.

huomatkaa kaksi prinsessakruunua, barbie-lautaset ja tiina-siskonsa vaasasta hakema balleriinakakku!

• tämän päivän maagisin hetki oli se, kun sanni-siskon kanssa paahdoimme vaahtokarkkeja takassa irlantilaisen folk-musiikin tahtiin pimeyden laskeutuessa ulos. tulen luoma pehmeä valo ja lämpö. se, että en poistunut pyjamasta koko päivänä. äidin tekemä opiskeluaikojen herkkusalaatti. sannin raa'asti koristelemat piparkakut, milloin täynnä puukotushaavoja, milloin katkaistu raajoja. facebook-profiilikuva, josta välittyy aito fiilis. huoneeni seiniä koristavat valot pitävät mieleni rauhaisampana ja alati inspiroituneena.

sup. ai niin tosiaan jenna pilkkoi ja blondasi hiukset.

mä kyl rakastan tän laatua

ei silti millään innostaisi kirjoittaa sitä kilometripostausta vuoden 2013 matkoista. ehkä panen sen nyt alulle ja täyttelen pikkuhiljaa. juuuu.

lisään vielä kuvan siitä hirvityksestä, jota hiuspehkokseni kutsuin ennen jennan taikakosketusta.

ughhh

haluan haaveilla upean musiikin voimin ja piirrellä meditatiivisen keskittyneesti. unohtaa oikean maailman ja vain

kellua unelmiin ja mielikuvituslinnoihin

Over and out.

pikkunen raapustus vaan

Päätin mennä lukion neljässä vuodessa.

Niin suuri stressi- ja ahdistusvyöry jylisi alas hartioiltani.

Samoin kuin silloin, kun sain luvan lopettaa pianotunnit.

Enää ei tarvitse soittaa pianoa vain, koska on paineita ehtiä ja jaksaa tsempata itsensä oppimaan läksyn ajoissa.

(en muutenkaan jaksanut)

Nyt soitan sitä musisoinnin ilosta, itselleni ja

ehkä vähän muillekkin.

En tiedä miks mutta tykkään kirjoittaa mitättömän pienistä asioista.

Löysin vähän aikaa sitten tyhjän, paksusivuisen vihon.

Se herätti "taiteilijan" sisälläni.

Mitä pieniä taitoja mulla nyt onkaan, puran inspiraationi tuon kauan sitten unohdetun vihon sivuille.

Piirtelen, kirjoittelen tarinoita, raapustelen jopa säälittäviä runoraapaleita.

Vietin juuri lähes kaksi viikkoa saarella keskellä Karibianmerta,

seuranani siskot, iskä, iskän vaimo Miia ja Miian pojat, Tino ja Jonne.

Päätin niputtaa kaikki tämän vuoden matkat yhteen, vuoden lopussa tehtävään postaukseen.

Se on kai mulle helpointa, vaikka tarkoittaakin varmaan sitä, että kerron vain pääkohdat.

Keskeytin vaikeamman filosofiankurssin ja matematiikan nelosen.

Sekin on helpotus.

En tiedä onko vaan jetlag vai mikä, mutta oon ollut jopa tavallista väsyneempi viime aikoina.

Curaçaolla arvelin sen johtuvan järkyttävästä kuumuudesta,

mutta väsymys ei ole Suomen raikkaassa syysilmassakaan hälventynyt.

Harmittaa, että missasin ensilumen.

Tiedän, ihan pikkujuttu, mutta äh.

Se maaginen, juhlava hetki,

kun maa hohtaa ensimmäistä kertaa valkoisena,

heijastaa kuun valoa,

loistaa yölläkin.

Tai en tiedä, kauanko lumi pysyi maassa.

Mutta harmittaa.

Äh.

Jännittää ja innostuttaa tosi paljon meidän kouluteatterin esitys,

sain siinä unelmaroolini.

Pelkään, etten ikinä opi vuorosanojani.

Tai etten ole tarpeeksi hyvä.

Hahmooni ei sovi ponnettomuus tai arkuus.

Olen aika epävarma, taidoistani ja muutenkin.

Mutta Ekohamlet on jo muiden näyttelijöiden loistavuuden takia must-see.

Halloween lähestyy ja se on loistavaa.

Rakastan halloweenia,

kaikkea siinä.

Kauhutarinoita, pimeyttä, kurpitsalyhtyjä, aavemaista ilmapiiriä.

Olis ihanaa olla USA:ssa all hallow's even aikaan.

Toisaalta Jummu pitää perjantaina 1.10. halloweenbileet ja tiedän jo että siitä tulee

erittäin miellyttävällä tavalla karmivaa.

Jenna silppusi mun hiukset pois, ne ovat jälleen lyhyet,

poikamaiset ja blondit.

Mä tykkään niistä.

Pian varmaan vedän jonkun shokkivärin päähän tosin.

En tiedä.

Sain jälleen jaariteltua 

ah, niin kiinnostavia fiiliksiäni nettiin.

Jos luit tänne asti, et näköjään tylsisty kirveelläkään.

Ai niin, jos en oo aiemmin muistanut, niin nyt on aika Coldplayn ylistämisen.

Ja jos oonkin tehnyt aiemmin niin ne ansaitsee useampia postauksia.

Coldplayn musiikki on jotain niin täydellistä,

se vaan menee syvälle sieluun, murtaa seiniä mun sydämen ympärillä.

Seiniä, joita mikään tai lähes kukaan ei pysty läpäisemään.

Suosikkilevy on Viva La Vida Or Death And All Of His Friends.

Ne kappaleet sopii täydellisesti toistensa perään,

jokainen on yksilöllinen, kaunis, lähettää selkärankaani pitkin kylmiä väreitä.

Niiden kauneus saa mut kyyneliin. (niin kuin aika moni asia mutta NOT PLAYING AROUND HERE)

He, jotka eivät arvosta Coldplayta, syistä, kuten "se on yliarvostettu" tai niin sanottua "massamusiikkia",

eivät selvästikään ole kuunnelleet tätä levyä kokonaisuudessaan.

Tai muutenkaan luultavasti ollenkaan mitään bändin tuottamaa.

Coldplayn musiikki on ainutlaatuista, se on ansainnut suosionsa.

Sen kaunista sointia ja suloisia sanoja ei voi verrata toisiin, tai haukkua kopioiduiksi.

Kehtaan jopa esittää argumentin:

kukaan, joka nauttii edes kohtalaisesta musiikkimausta, ei voi yhden kappaleen kuultuaan vihata Coldplayn musiikkia.

Olen puhunut. Mitä mieltä itse olet Coldplaysta? (turha kysyä, tiedän jo vastauksen)

Ja loppuun aiemmin mainitsemaltani levyltä yksi upea kappale (oli vaikea valita mutta tää on niin samaistuttava.)

And you'll be lost, every river that you tried to cross,

every gun you ever held went off

Oh and I'm just waiting 'till the firing's stopped

Oh and I'm just waiting 'till the shine wears off

Over and out.

tandararei

Ei ole mitään tähdellistä asiaa, mutta blogifiilis iski ja nyt näpyttelen.
Eihän kaiken mitä sanoo tarvitsekaan aina olla niin mahtipontista
tai tärkeää
tai edes kovin kiinnostavaa.
Minä olen yleensä hiljaa, koska en keksi mitään mielestäni
muita kiinnostavaa sanottavaa.
Tai sitten en vain halua puhua.
Jos se pääasia onkin se, että sen uskaltaa sanoa,
senkin uhalla ettei kaikkia kiinnosta.

Eka jakso on lukion seniorivuotta lusittu, jees.
Koeviikolla en lukenut juuri mitään, tai no ollenkaan.
Silti filosofiasta 9 ja elämänkatsomustiedosta 10.
Machoa.
Toka jakso alkoi ja toi mukanaan kaksi filosofiankurssia,
joita tarvitsen,
matematiikkaa, jossa hiketän,
englantia, jonka osaisin silmät kiinni ja siksi tylsistyn,
ja paras kaikista:
teatteriproduktio
täynnä loistavia persoonia.

Syysiltojen pimeys ja tähtitaivas olivat tervetulleita.
Olen monena iltana tuijottanut ikkunasta ulos,
kaivannut kuuta,
tai kenties kuuhun.
Kerran näin sillä kasvot, se hymyili seesteisesti kaukaisuuteen.
Kynttilä- ja villapaita- sekä -sukkasää.
Olen elementissäni.
Pimeyden mystisyys ja salaisuudet lumoavat mieleni.
Uppoan kuvitelmamaailmaani yhä useammin.

Todellisuus ei viehätä minua.
Haluan astua mielikuvitukseeni
piirtämällä,
maalaamalla,
kuuntelemalla kaunista,
pehmeää kitaramusiikkia,
kuten tämä tässä.

Over and out.

Yksi ihmiselämä on vain...

…kuiskaus tornadossa

   …piste romaanissa

 …pisama lapsen poskella

                     …pajunkissa ryteikössä

  …sävel loputtomassa sinfoniassa

…pölyhiukkanen Saturnuksen renkaassa

       …kolibrin siivenisku

 …voinokare paistinpannulla

                    …lentosuukko kabareessa

               …voikukansiemen

…villakoira sohvan alla

         …nenälle pudonnut silmäripsi

   …uskovaisen ylös luotu katse

      …suden laulu kuulle

…hampaiden kalahdus pakkasaamuna

   …heilahtanut valokuva

           …lepattava liekki

      …kuoleman prologi

…biologiaa

  …pieni atomi kokonaisuudessa

    …pisara vesiputouksessa.

     Se on jokaisen ansaitsema mutta useiden väärinkäyttämä.

     Se on epäreilu, päättyy liian nopeasti, se on heikko ja toisen vietävissä, muttei omistettavissa tai käytettävissä.

     Se on osa suurempaa kokonaisuutta, mutta tarvitseeko tähän kokonaisuuteen todella jokaista?

     Se on köyhä, kylmä, karu ja ilkeä, pilkallinen, turmeltavissa.

     Se on kaunis, kiehtova, ihmeellinen kipinä.

     Se on ahne, itsekeskeinen ja itsepäinen.

     Se rakastaa ja kunnioittaa omistajaansa, mutta jää toisinaan vaille vastakaikua.

     Se suojelee itseään, taistelee vastaan, mutta lopulta aina häviää  kuoleman saapuessa korjaamaan elämän kypsyttämän hedelmän.

     Mitätöikö häviäminen kaiken, mitä sitä ennen on tapahtunut, kaiken työn,
kaikki ne vuodet,
   kuukaudet,
 viikot,
        päivät,
  tunnit
        tai minuutit?
Ovatko ne turhia lopputuloksen myötä?

…heinäsirkka niityllä

    …sekunti vuodessa

 …intohimon sivutuote taikka päämäärä

         …kyynel häissä tai

      kenties hautajaisissa

…osa jotain suurempaa, kauniimpaa, uskomatonta.

_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

Löysin pitkän kaipauksen jälkeen havainto-/pohdintavihkoni. Tän kirjoitin huhtikuun lopussa, kun olisi pitänyt lukea biologian tai espanjan kokeisiin. Oh well. Luvassa varmaan yks maailman kaunein kappale.

She says: "life's a game we're meant to lose"

Over and out.

annetaan hyvän kiertää

Mitä näistä tekisit? Entä minä? Voiko jollakulla oikeasti olla niin upea auttamisen tarve että keksivät tällaisia tekoja hetken sattuessa kohdalle? Kenties he etsivät tilaisuuksia olla hyvä ja antelias, eikä se ole yhtään huonompi asia. Ehkä joku päivä teen jotain yhtä inspiroivaa. Se on täysin ymmärrettävää, ettei aina osaa tai tajua auttaa tai edes välttämättä halua. Mutta jokaiselle meistä tulee eteen tilaisuuksia joissa saa mahdollisuuden tehdä valinnan ja auttaa tai piristää muita ihmisiä, tuttuja tai tuntemattomia. Nämä kuvat saivat minut ajattelemaan. Mikä on se tilanne, jossa voin ylittää sen kynnyksen vaivautua auttamaan toista tai saamaan hänet hymyilemään?

viha.miksi

Viime päivien ajan oon pohtinut ja surrutkin erään loistavan näyttelijän, Cory Monteithin, poismenoa. Coryn kuolemasta onkin puhuttu paljon, spekuloitu mahdollista yhteyttä Coryn aiempaan päihderiippuvuuteen ja säälitty tyttöystävä Lea Micheleä, josta olisi kahden viikon päästä tullut vaimo. Juttu on mun mielestä ihan karmea, sydäntä riipaisee kuinka helposti toisen onni ja koko elämä voi pirstoutua sirpaleiksi.

     Jo valmiiksi kamalaa asiaa pahentaa Westboro Baptist Church -nimisen Kansasilaisen äärifundamentalistisen kirkonlahkon asiaton ja julma vihapuhe. He aikovat mennä osoittamaan mieltään Coryn hautajaisiin kyltein, joissa sanotaan Jumalan vihaavan homoja ja kiitetään Jumalaa Coryn kuolemasta. Twitterissä ryhmä on kirjoittanut vihakirjoituksia Corysta, koska tämä puolustaa homojen oikeuksia ja vastustaa rasismia, ja sanovat karmeita asioita kuten "God hates fags" ja "He deserved to die". He ovat jopa kehottaneet Leaa ja Coryn perhettä ja ystäviä tekemään itsemurhan, koska se "puhdistaisi Amerikkaa".

     Tuollainen käytös on mun mielestä niin sanoinkuvaamattoman asiatonta, hävytöntä, julmaa ja moraalitonta, että... en löydä edes sopivia sanoja kuvaamaan inhoani. Kukaan näistä Coryn muistoa tahrivista ihmisistä ei tuntenut Corya. Heillä ei ole mitään syytä tai oikeutta vihata Corya. Eikä hän ole suinkaan ainoa joiden kuolemasta nämä "Jumalan valitsemat" ahdasmieliset ihmiset ovat iloinneet. Useiden USA:n sotilaiden hautajaisiin on kerääntynyt WBC:hen kuuluvia ihmisiä, jopa lapsia, osoittamaan mieltään "saastuneen maan" puolesta taistelleen ihmisen omaisille, julistamaan tämän kuoleman olleen oikein ja hyvä asia. Vastustan kyllä sotaa ja väkivaltaa, mutta nämä miehet ovat antaneet henkensä suojellakseen isänmaansa asukkaita, viattomia ja vähemmän viattomia. Myös WBC:n jäsenet ovat säästyneet heidän ansiostaan sodalta. Mutta WBC:n kannattajat sanovat, että "Jumala on Amerikan terroristi", ja että terroristi-iskut ja luonnonkatastrofit ovat Jumalan rangaistus homoudesta, juutalaisuudesta, muslimiudesta jne.

     En ole itse uskonnollinen, mutta sen verran tajuan, että WBC joko vahingossa tai tahallaan tulkitsee Raamattua käsittämättömän julmasti. Perätön viha sekä ahdaskatseisen ja rasistisen näkemyksen levittäminen ei ole ainakaan kristinuskon minulle opetetussa versiossa Jumalan työtä tai sen kunnioittamista. Päin vastoin, toisten rakkauden kieltäminen ja tuomitseminenhan on väärin, eikö? Jumalan nimessä toimiminen ei ole aina täysin puhtoista - vai onko se oikein mennä kertomaan kuolleen ihmisten omaisille, kuinka loistavaa oli päästä eroon siitä ihmissaastasta? Sitä minäkin.

     Mitä WBC sitten saa asiasta irti? He uskovat olevansa valittuja, aivan kuten mikä tahansa muu kristinuskon lahko tai melkein minkä tahansa muu uskonto. He luulevat ansaitsevansa käytöksellään menolipun taivaaseen, ja kokevat siksi olevansa oikeutettuja tuomitsemaan kaikki muut helvettiin. Heidänlaistensa ihmisten takia maailmassa ei välttämättä koskaan tule olemaan tasa-arvoa.

     Mua myös harmittaa muiden kristittyjen puolesta, tämä ääriryhmä taas pilaa koko uskovaisten mainetta, vähän niin kuin Päivi Fiksu Räsänen. Mulla ei ole mitään uskontoa tai uskovaisia ihmisiä vastaan, ja juuri sen takia harmittaa kun jotkut käyvät aukomassa päätään ja julistamassa epäsuosioon johtavia mielipiteitään laskien kaikkien arvoa. Huomaavaisuus, lähimmäisistään huolehtiminen ja Jumalan rakkaus eivät voi olla motiiveina uskoon pohjautuvassa, täysin turhaan ihmisten mieliä pahoittavassa ja inhoa sekä torjuntaa pursuavan vastareaktion aiheuttavassa, asiattomassa ja ahdasmielisessä vihapuheessa.

Kuvan otin Tukholmassa.

     Olen puhunut. Ja kyllä, kirjoitin tän puol viideltä aamuyöllä iPhonen appilla koska aivoissa myrskysi ja rystyset valahti valkoisiksi ajatellessani WBC:n kamalaa propagandaa. Musa tulee perässä.

And that eureka moment hits you like a cop car

And you wake up just head and shoulders in a glass jar

You clear your throat you raise your eyebrow but you don't say

There's something wrong but it's okay if we're still getting paid

Over and out.

kummaakin kummempaa kummastelua

Junnuvuosi on nyt sit tosiaan ohi - vihdoinkin? Inhottaa sanoa näin mutta jopa sen euforisen vapauden ja suorittamisen tunteen alta on pyrkinyt mielen taakse tykyttämään pieni ilkeä ajatus. Se pohtii niin kovasti loman ajankohtaa. Tavallaan harmittaa se, että koulu loppui nyt, koska tahtoisin vaan suorittaa kaiken pois heti ja päästä lopullisesti eroon tästä akateemisesta vankilasta. Aina onnistun keksimään esteitä elämäni elämiselle - sitten lukion jälkeen teen kaikkea, matkustan kaikkialle, kokeilen kaikkea - elän elämisen ilosta, en suorituspaineissa, jotka luon enimmäkseen itse itselleni (tai en tiiä).
     Se on myös hauskaa kun odottaa lomaa, niin suunnittelee aina hirveesti kuinka heiluu yöt pihalla kukkakedoilla transsissa tanssien ja yösateita kuunnellen, ui päivät pitkät jollain täysin tyhjällä uimapaikalla tai nauttii myrskyn uljaasta jyrinästä ja salamaniskuista. Todellisuudessa sitten kököttää samassa paikassa päivä toisensa jälkeen "rentoutumassa", tapaamatta ketään ja tekemättä juuri mitään vapaaehtoisesti. Ei sillä että en nauttisi tästä ultimatelaiskottelusta, mutta pelkään loman tuhlautuvan toisiinsa sulautuvien unipäivien valuttamana massana aivan liian nopeasti. Kesäkuu on jo puolivälissä. Sentään oltiin Lurituksen kanssa Unkarissa 6.-12.6. Tein siis jotain! Oli tosi kiinnostava ja inspiroiva ja kuuma ja hauska ja pikkuisen koti-ikäväinen ja kaunis matka, teen siitä erikseen semmoisen mukavan postauksen.

     Se on naurettavaa kuinka laiskotteluvaihde kääntyy päälle heti loman alkaessa - tänkin postauksen kirjoittamisen aloitin jo viikko sitten. Päiväkirjan kirjoituskin on vähentynyt päivittäisestä rutiinista silloin tällöin monta päivää kerrallaan -pläjäykseen. Tänä kesänä ei oo vielä ehtinyt tapahtua paljoa eikä hirveesti ole suunnitelmiakaan. Juhannukseksi mennään Helmin perheen kanssa niiden mökille, lähetään huomenna, ja heinäkuun alussa olevaan Ruisrockiin ollaan lähdössä amerikkalaisen vaihtariystävän Laurenin kanssa. Muuten kesäpäivät rullaa ohi nukkumisen, prokrastinaation ja psykiatristen tutkimusten värittämänä. En siis vaan jaksa tehdä mitään ylimääräistä ja sisäinen pessimistini nalkuttaa kesän lopun lähestyvän - tee sitä, tee tätä, tee jotain, tee mitä vaan...

     Hypetän jo pikkuisen Ruisrockia. Sinne on tulossa niin hyviä esiintyjiä: Crystal Castles, Knife Party, Stam1na, J. Karjalainen ja Laurenin hiljattain esittelemä Band of Horses. Vau. Ai niin, ja Macklemore :D Ja luultavasti yövyn/yövytään mun ihanan serkun kämpillä, se on kai joku kommuunin tapainen. Siitä tulee niin rentoa.
     Käytiin myös äidin ja siskojen kans Ruotsissa (risteilyllä) 17.-19.5. ja tehdäkseni tästä postauksesta hitusen kiinnostavamman päätin lisätä muutaman inspiroivan tai hienon (mitä nyt pikku canonilla saa) kuvan.

   

Laura

Sanni (ja äiti --->)

Tre Kronor (kaupungintalo)

Tre Kronorin kultaisessa salissa oli upeita yksityiskohtia

Vielä kultaista salia

Ruotsalaiset. Tään on upea.

     Aika päättää tää postaus ja mennä äkkiä nukkumaan - pitäis jaksaa huomenna herätä aikasin ja valvoa koko juhannusyö. En aio menettää yhtään ylimääräistä hetkeä Helmin ihanassa seurassa nukkumiselle, sen aika on myöhemmin. 

     Onnistunut olo kun sain jotain rustattua blogiin, helpotus. Vaikka tää on kyl aika hutiloitu tilannekatsaus. Perfektionismihirviö nostaa päätään takaraivossani. Inhottavaa. Mutta tää on tarpeeksi hyvä nyt. Unen aika.

I remember the part where I buried my head so deep in my hands all around me was dark?

Over and out.